Muuttoajatuksia

Jos joku olis sanonu mulle vuos sitten että mä tuun vuoden päästä muuttamaan ulkomaille, mä olisin nauranut ja kovaa. Olin suunnitellu jo ysillä mitä mun elämässä tapahtuu lukion jälkeen. Niissä suunnitelmissä mä olin hakenut lääkikseen, muuttanut Kuopioon ja alottanut uuden elämän. Sen sijaan mä istun lentokoneessa matkalla Lontooseen alottamaan uuden, vielä jännittävämmän elämän. Mä oon joka kerta Pariisissa ja Lontoossa ollessani unelmoinut millaista ois asua isossa kaupungissa, pukeutua just niinkun sä haluat (uskokaa tai älkää, se on vaikeeta pienellä paikkakunnalla varsinkin jos itsetunto on vuosien myötä laskenut laskemistaan), kiiruhtaa muiden ihmisten kanssa metroon kahvimuki kädessä, sekottua sinne massaan, mutta silti erottua omana itsenään. Ehkä saada itseään enemmän näkyville.

Kun ihmiset kysyy miksi me muutetaan Lontooseen, mä en tiedä mitä mä sanoisin. Mennään etsimään vastausta siihen ehkä itsekin, en nyt Wilman puolesta uskalla puhua, mutta en usko että sekään sen fiksumpaa vastausta tietää, kun sen "me halutaan kokea enemmän, mitä Suomessa on mahdollista". Kun tästä Wilman unelmasta tuli pikkuhiljaa munkin unelma (niille jotka eivät siis tienneet, Wilma on jo vuosia tiennyt että se haluaa muuttaa pois Suomesta) me päätettiin yrittää.

No sitten astuu kuvioon ne, jotka yrittää kaikin voimin pilata tän unelman meiltä. Siitä asti, kun me ollaan kerrottu ensimmäiselle ihmiselle tästä päätöksestä, me ollaan kuultu niin monia negatiivisia kommentteja. En valehtele yhtään kun sanon, että niitä epäilijöitä on edelleenkin enemmän kun niitä, jotka ihan vilpittömästi haluaa uskoa että me pärjätään täällä. "Niin no ei se raha siinä vaiheessa kauheesti paina, kun tulee koti-ikävä", "ekalla maitojunalla te varmaan tuutte takasin" "no katotaan kauan te siellä meinaatte olla". Jos tunnistit oman kommenttisi tästä joukosta, kiitos. Jokainen tommonen kommentti on saanut mut epäilemään tän koko asian järkevyyttä. Vaikka vastaan niihin nauraen, että "no katotaan", silti mun sisältä alkaa aina joku pieni ääni huhuilla että mitä hemmettiä me ollaan oikeestaan edes tekemässä? Toisaalta se on vaan entisestään lisännyt sitä halua näyttää, että kyllä me pärjätään. Haluaisin siis vaan kysyä, että kenellä ihmisellä on oikeus saada meille paha mieli siitä, että me ollaan tarpeeksi rohkeita tavoittelemaan meidän unelmia?

Ei, tästä ei varmasti tuu helppoa. Me ollaan oltu töissä, enemmän kun oltaisiin haluttu, me ollaan jouduttu sanomaan "en mä voi tulla, kun ei mulla oo rahaa" kun kaverit on kysyneet johonkin. Me ollaan uhrattu tän asian puolesta enemmän mitä me ehkä annetaan ymmärtää. Mutta silti, silti se ei oikeuta ketään lyttäämään meitä, saamaan meitä epäilemään itsejämme tai mitään muutakaan. En tiedä onko siellä taustalla kateus vai mikä, mutta ainakin kymmenen vuoden päästä voin olla onnellinen, että oon uskaltanu olla näin rohkea. En mä halua katua sitten, että miksi mä en sillon nuorena lähtenyt. Tää menolippu tulee muuttamaan meidän elämän, se tulee antamaan meille niin paljon ja varmasti opettaa meitä tavalla, jota me ei edes vielä tiedetä.

Toinen yleinen kysymys on "no millon te meinaatte tulla takaisin?" Jaa. En tiedä. Sitten kun tuntuu hyvältä? Voi olla, että se on puolenvuoden kuluttua, voi olla etten osta pelkkää paluulippua enää koskaan. Me kokeillaan siipiämme tässä maailmassa, voi olla että siitä ei tuu mitään, sitten ei tule. Ainakin me voidaan sanoa ylpeinä, että me yritettiin, me toteutettiin yksi meidän unelmista ja asuttiin ulkomailla. Mitä väliä sillä on?
Sama kai se on jatkanko mä Suomessa sitä työtä, mistä mä en nauti, vai menenkö mä ulkomaille etsimään semmosta työtä mistä mä en ehkä tykkää senkään vertaa? Mitä se on keneltäkään pois se on se mitä mä tahdon? Ymmärrän, että meidän vanhempia huolettaa vähän meidän puolesta, se on ok ja ne on vanhempia, niiden kuuluukin vähän huolehtia (mutta kyllä me pärjätään)!

Meitä on kaksi, meillä on joku kummallinen telepaattinen yhteys, me ärsytetään toisiamme yhtä paljon kun meidän sisarukset, me ymmärretään toisiamme enemmän kun mä kuvittelin, että kaverin on mahdollista. Välillä me ollaan idiootteja ja toisinaan saadaan outoja katseita, kun kukaan ei ymmärrä meitä. Mutta me pidetään yhtä ja tuetaan ihan varmasti toisiamme, koska molemmille tulee varppina niitä hetkiä kun tuntuu siltä, että maailma kaatuu niskaan.

Mitä ikinä tapahtuukin, me molemmat tiedetään ettei me olla yksin ja se tekee tästä vielä mahtavampaa! Käsi ylös kuka ei oo muka ikinä unelmoinut muuttamisesta samaan kämppään parhaan kaverin kanssa?
Tästä tuli aikamoinen sekava postaus, aluksi tän otsikkona oli nimittäin "Miksi me muutettiin Lontooseen?", mutta tää ei ehkä vastaa ihan siihen kysymykseen.. En tiedä selvensinkö tää kenellekään tätä tilannetta, me vaan haluttiin hetkeksi pois Suomesta. On upea mahdollisuus päästä näkemään ja kokemaan jotain tällästa, eikä sille tarvii mun mielestä olla mitään sen kummallisempaa syytä.

Nyt mä en osaa enää lopettaa, mutta mulla ei liiku päässä enää muuta kun noita samoja asioita ja sitä, että mä istun täällä viimesellä rivillä ja mun ohi ravaa kokoajan ihmisiä jotka menee ja tulee vessasta ja mua alkaa pikkuhiljaa ärsyttämään, että mä valkkasin tän paikan... :-D Kommentoikaa ihmeessä jos teillä nousi jotain ajatuksia tähän aiheeseen (joka oli..?) liittyen! See you soon, puss och kram!